Kadotetulle ystävälle.

Ystävä hyvä,

siitähän on jo hävyttömän pitkä aika, kun olen Sinulle viimeksi kirjoittanut. Hämmästyt varmaan, kun kuulet minusta näin varoittamatta, mutta minun oli pakko saada Sinuun yhteys viimeöisen painajaisunen jälkeen.

Ei, minä en enää elä lapsellisissa unelmissani. Laulava kokki-opettajar -unelma on särkynyt, edessäni näen nyt vain harmaata sumua. Tämä sumu on jo vuosien ajan peittänyt näkökenttäni, estänyt minua näkemästä todellisia halujani. Niinpä olen ollut tuuliajolla, päätyen milloin minnekin. Sumu on myös erottanut minut ystävistäni. Sokeana olen etsinyt, äänettömänä huutanut, mutta sumu on liian paksua. Tällä hetkellä olen ihan yksin omassa maailmassani, ja huomaamattani olen luonut kuoren, joka estää muita edes näkemästä maailmaani.

Kyllä, haluan aloittaa alusta. Minä haluan vaihtaa suuntaa, löytää oikean kurssin ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Haluan uusia, ihania ystäviä ja tuttavia, uusia harrastuksia, ilonhetkiä ja pettymyksiä! Olen kyllästynyt lukemaan toisten saavutuksista ja ilonhetkistä, haluan nyt itse kokea samanlaisia tunteita! Lähestyvä muutto, rakas Ystäväni, voi olla avain muutokseen. Tartun nyt ruoriin ja ohjaan itseni 400 kilometrin päähän synnyinkodistani lounaaseen, Pohjanmaalle, jossa sijaitsee uusi opinahjoni.

En voi kuitenkaan olla pelkäämättä. Niin monia pettymyksiä olen kokenut, että pelkään epäonnistuvani heti. Mitä jos en tutustu keneenkään; olenhan kuitenkin niin epäsosiaalinen ihminen, oikea pelkuri, etten varmasti jätä hyvää ensivaikutelmaa tapaamiini ihmisiin. Menettävätköhän he heti mielenkiintonsa minuun, vai kiinnostuvatko he minusta alkuunsakaan? Ystäväni, joudun aloittamaan opintoni hitusen muuta ryhmää myöhemmin. Pelottaa ulkopuoliseksi jääminen. Ovatko kaveriporukat jo muodostuneet, ovatko ne tiiviitä, jääkö pienelle ihmiselle sijaa? Tiedän, että murehtiminen etukäteen on turhaa, mutta tiedäthän sinä minut - en kertakaikkiaan voi olla huolehtimatta.

Mutta ystäväni, se painajaisuni, josta aiemmin mainitsin, se joka sai minut ajattelemaan sinua. Siinä eräs joskus niin läheinen ystäväni putosi pimeään kellariin kotipihallamme, ja pudotessaan alas hän näki niin hirveitä asioita, ettei uskaltanut enää kiivetä ylös. Yritin huutaa hänelle rohkaisevia sanoja, mutta aikeeni esti käärme, joka hitaasti luikerteli kellarista ylös. Säikähdin niin, että jätin ystäväni kellariin. Siihen uneni loppui. Sen jälkeen aloin miettiä, olenko joskus tehnyt samalla tavalla, oliko uneni huuto menneisyydestä. Olenko joskus jättänyt Sinut pulaan, pelastanut oman nahkani välittämättä muista? Vai oliko uneni varoitus tulevasta, itsekkäästä Minusta? Minä en enää tiedä mitä tehdä, Ystävä. Voin vain odotella hetken, kaksi, kunnes tulee aika lähteä uusia kuvioita tutkimaan.

Mutta ole huoleti, Ystävä, aion ponnistella. Aion vielä näyttää kaikille epäilijöille.